Schulers Books Online

books - games - software - wallpaper - everything

Bride.Ru

Books Menu

Home
Author Catalog
Title Catalog
Sectioned Catalog

 

- The Kalevala - 2/116 -


"Parempi olisi ollut ilman impenä eleä, kuin on nyt tätä nykyä vierähellä veen emona: vilu tääll' on ollakseni, vaiva värjätelläkseni, aalloissa asuakseni, veessä vierielläkseni. "Oi Ukko, ylijumala, ilman kaiken kannattaja! Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa! Päästä piika pintehestä, vaimo vatsanvääntehestä! Käy pian, välehen jou'u, välehemmin tarvitahan!" Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen. Tuli sotka, suora lintu; lenteä lekuttelevi etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen. Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät. Ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana, kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa. Liitelevi, laatelevi; arvelee, ajattelevi: "Teenkö tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani? Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani." Niin silloin ve'en emonen, veen emonen, ilman impi, nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse. Keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä; luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi. Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi; luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa. Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi, noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä. Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa. Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli; kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi. Kylin maahan kääntelihe: siihen sai sileät rannat; jaloin maahan kääntelihe: siihen loi lohiapajat; pä'in päätyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat. Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle: luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi. Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen, ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu, kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin. Viel' ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja. Vaka vanha Väinämöinen kulki äitinsä kohussa kolmekymmentä keseä, yhen verran talviaki, noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla. Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä pimeässä piilossansa, asunnossa ahtahassa, kuss' ei konsa kuuta nähnyt eikä päiveä havainnut. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Kuu, keritä, päivyt, päästä, otava, yhä opeta miestä ouoilta ovilta, veräjiltä vierahilta, näiltä pieniltä pesiltä, asunnoilta ahtahilta! Saata maalle matkamiestä, ilmoillen inehmon lasta, kuuta taivon katsomahan, päiveä ihoamahan, otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän!" Kun ei kuu kerittänynnä eikä päivyt päästänynnä, ouosteli aikojansa, tuskastui elämätänsä: liikahutti linnan portin sormella nimettömällä, lukon luisen luikahutti vasemmalla varpahalla; tuli kynsin kynnykseltä, polvin porstuan ovelta. Siitä suistui suin merehen, käsin kääntyi lainehesen; jääpi mies meren varahan, uros aaltojen sekahan. Virui siellä viisi vuotta, sekä viisi jotta kuusi, vuotta seitsemän, kaheksan. Seisottui selälle viimein, niemelle nimettömälle, manterelle puuttomalle. Polvin maasta ponnistihe, käsivarsin käännältihe. Nousi kuuta katsomahan, päiveä ihoamahan, otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän. Se oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.

Toinen runo

Nousi siitä Väinämöinen jalan kahen kankahalle saarehen selällisehen, manterehen puuttomahan. Viipyi siitä vuotta monta, aina eellehen eleli saaressa sanattomassa, manteressa puuttomassa. Arvelee, ajattelevi, pitkin päätänsä pitävi:


The Kalevala - 2/116

Previous Page     Next Page

  1    2    3    4    5    6    7   10   20   30   40   50   60   70   80   90  100  110  116 

Schulers Books Home



    Related Links:

 Games Menu

Home
Balls
Battleship
Buzzy
Dice Poker
Memory
Mine
Peg
Poker
Tetris
Tic Tac Toe

Google
 
Web schulers.com
 

Schulers Books Online

books - games - software - wallpaper - everything